*

nuuttihyttinen

Epäonnistunut suunnitelmatalous ja Helsingin asuntopolitiikan fiasko

Osallistuin keskiviikkona Kiinteistöliitto Uusimaan järjestämään asuntopoliittiseen vaalipaneeliin yleisössä. Pääsin esittämään panelisteille kysymyksiä omiin keskeisimpiin asumispoliittisiin vaaliteemoihini liittyen ja vastaukset olivat lähinnä huolestuttavia.

 

Helsingissä on säädelty rakennettavien asuntojen kokoa kymmenisen vuotta ensin 75m² keskipinta-alamääräyksellä ja sittemmin 70m² keskipinta-alatavoitteella. Taustalla on havainto siitä, että Suomessa asutaan ahtaammin kuin muissa Pohjoismaissa. Vaikka tavoite lisätä asumisväljyyttä on sinänsä hyvä, käytännön ratkaisu kuitenkin on täysin väärä, koska syy-seuraussuhteiden pohdinta on jäänyt puutteelliseksi. Lisäksi tavoite jättää täysin huomiotta asukkaiden maksukyvyn ja kotitalouksien asukasmäärän muutostrendin. Tavoitteen käytännön toteutuksen pitkän tähtäimen seurauksena on syntymässä asuntopoliittinen katastrofi.

 

Kysynnän ja tarjonnan epäsuhta näkyy parhaiten vuokra-asuntomarkkinoilla: esimerkiksi omassa kotikaupunginosassani Vuosaaressa (00960-postinumeroalueella) yksiöiden vuokrapyynnöt ovat viime aikoina olleet 600–700 euron välillä. Kaksi kertaa isommista kaksioista pyydetään samaan aikaan 700–800 euron kuukausivuokria. Tilanne on jokseenkin järjetön, mutta syy on ilmeinen: Helsingissä ei ole läheskään tarpeeksi yksiöitä ja ihmisten on pakko asua jossakin. Vuosaaressa kynnys siihen, että saa vapailta markkinoilta edes jonkinlaisen asunnon, on siis 600 euron luokkaa, mutta kynnyksen ylittämisen jälkeen pienellä lisärahalla saa huomattavasti isomman asunnon. Vastaavasti putkiremontoidun, noin 30 neliön yksiön myyntihinta on noin 110.000 euroa, kun noin 50 neliön kaksion saa 145.000–155.000 eurolla. Ero neliöhinnassa on suuri, mitä korostaa se, että henkilökohtaisen havainnointini kohteina olleista asunnoista kaksiot olivat lähes poikkeuksetta yksiöitä selvästi paremmassa kunnossa.

 

Vuonna 2009 Helsingissä oli noin 65.000 yksiötä, kun yhden hengen talouksia oli samaan aikaan noin 150.000. Yhden hengen talouksien määrä ei ole laskemassa, vaan nousussa, mutta tätä tosiasiaa ei ole millään tavalla huomioitu kaavoituksessa. Kun aiemmin mainittu 75m² keskipinta-alamääräys rasittaa edelleen uudisrakentamista, yksiöitä on rakennettu viime vuosina erittäin vähän, eli tämän hetken epäsuhta yhden hengen talouksien ja yksiöiden määrän välillä on todennäköisesti vielä suurempi.

 

Kysyin panelisteilta, mikä heidän suhtautumisensa keskipinta-alamääräyksiin on. Ainoastaan kokoomuksen panelisti ilmaisi vastustavansa niitä. Kokoomus on kuitenkin ollut valtuuston suurin puolue kuluneen vaalikauden aikana eikä pienten asuntojen rakentamiseen ole aktiivisesti kannustettu, joten epäilen, onko tämä puolueen enemmistön kanta. Kaupunginjohtaja Pajuselta en saanut samaan kysymykseen selkeää vastausta hänen omasta kannastaan, kun esitin saman kysymyksen hänelle ministeri Kiurun vaalipaneelissa aiemmin.

 

Toinen kysymykseni koski kaupungin asuntojen asukasvalintapolitiikkaa: pitäisikö kaupungin asuntoa kohdella jatkossakin elinikäisenä saavutettuna etuna, vai tulisiko tulorajoja seurata opiskelija-asuntojen tavoin säännöllisesti tai osoittaa asukkaalle pienempi asunto, jos hänen taloutensa asukasmäärä pienenee oleellisesti. Vihreiden ja SDP:n panelistien vastauksista kävi suoraan ilmi, että heidän mielestään kaupungin asuntoja tulee kohdella saavutettuna etuna jatkossakin. Muiden panelistien vastaukset eivät olleet yhtä selkeitä, mutta selkeää kannanottoa tulorajojen tai asukasmäärän seuraamisen puolesta ei tullut, vaikka kokoomuksen panelisti olikin valmis harkitsemaan asiaa.

 

Oma kantani, jota tulen aktiivisesti ajamaan, jos tulen valituksi valtuustoon, on se, että kysynnän tulee ensi sijassa määrittää, minkä kokoisia asuntoja rakennetaan. Keskipinta-alaa koskevat määräykset tulisi poistaa ja seuraavan vaalikauden ajan panostaa nimenomaan yksiöiden ja pienten kaksioiden rakentamiseen asuntomarkkinoiden nykyisen vääristymän korjaamiseksi. Kun pienten asuntojen osalta tarjonta saadaan vastaamaan kysyntää, yhä useampi yksinasuja pystyy ostamaan maksukykyään vastaavan, kooltaan tarkoituksenmukaisen asunnon. Tämä kehitys hillitsisi myös suurempien asuntojen hintojen nousupaineita.

 

Kaupungin asuntojen osalta toteuttaisin tulorajaseurannan siten, että jos asukkaan vuositulot useamman peräkkäisen vuoden aikana ylittävät kaupunkilaisen keskitulon, hän menettää oikeutensa kaupungin asuntoon ja asunto vapautuu jonkun oikeasti pienituloisen käyttöön. Vastaavasti tilanteessa, jossa kaupungin asunnon asukkaan lapset muuttavat pysyvästi pois kotoa tai perhekoko pienenee esimerkiksi avioeron seurauksena, asukkaan tulisi esimerkiksi vuoden siirtymäajan jälkeen muuttaa asuntoon, jossa makuuhuoneiden lukumäärä vastaa asukasmäärää. Tällöin kaupungin asunnot olisivat niiden käytössä, jotka niitä eniten tarvitsevat. Asuntojonot ja jonotusperusteiden soveltamisen muuttaisin julkisiksi väärinkäytösten estämiseksi ja etusijassa valitsisin kaupungin asuntoihin pienituloisia henkilöitä, joilla on työ- tai opiskelupaikka Helsingissä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat